lauantai 21. kesäkuuta 2014

Suuntaa hakemassa

Pakko on paras motivaattori tai paniikki.

Eihän tässä muuten mitään hätää ois, mutta kun kisaan on vajaa viikko. 
Kaikki asiantuntija-apu on hälyytetty tai yritetty hälyyttää avuksi. Nyt on jo ehkä vähän pakko myöntää, että apu on tarpeen.

Sain Marjon mukaan kisaan, koska sanoin osaavani suunnistaa, niin mä tavallaan osaankin Rotuaarilla ja se ei ole kuulkaa helppo maasto 14 cm korkkareilla, ne mukulakivet! Ette osaa edes arvata kuinka vaikeaksi ne maaston tekee.

Meidät on nyt ilmoitettu ja meidät on hyväksytty ja rekisteröity kisaan mukaan, joten nyt on ehkä ihan pakko myöntää, ja sanoa ääneen, etten osaa pätkääkään suunnistaa, mut onhan tässä vielä muutama päivä opetella. 

Minun perhe ja sukulaiset ovat nauraneet pissat housussa, kun ovat yrittäneet opettaa minulle suunnistusta. Itse mielestäni en ole koskaan ollut hukassa, sillä aina olen löytänyt itseni jostain. En väitä että, aina oikeasta paikasta, mutta jostain kuitenkin. Olen selvinnyt useassa eri maassa. Nyt sentään olen kotimaassa ja saan suunnistaa omalla äidinkielellä, niin voiko se nyt niin vaikeaa olla? ( Olen ottanut yhteyttä jo muutamaan tatuointiliikkeeseen, että vieläkö kerkeän tatuoida karttamerkit esim. käteeni tai mahaani, jotta meillä olisi edes hieman paremmat mahdollisuudet selvitä hengissä, jos joudutaan oikeaan metsään.) Sukulaiset auliisti kehoitti, että anna Marjon suunnistaa ja juokse perässä tai edellä. 
Muuten ihan hyvä idea, mutta sain Marjon nimenomaan mukaan sillä, kuin sanoin että, minä osaan suunnistaa! ( Siis muahan on joskus yrittänyt pokata yks suunnistaja, ni eikö se oo sama asia kun että itsekin tavallaan osaisin vähän suunnistaa!) :D

Sori Marjo! Mulla ei ole mitään hajua miten otetaan suunta johonkin muualle kuin alennusmyynteihin!

Onneksi, Marjo ei täysin luota mun kykyihin ja on yrittänyt saada apua joltain semmoisilta ihmisiltä, kenen hän uskoo ja luottaa osaavan suunnistaa. Marjo pääsi jo Torinrantaan, joten ei me ihan hukassa olla. Hukka on muuten Heinäpäässä ja ne ei oo vielä meidän sponsoreita! :D

Vaikka oikeesti ne sopis ihan hitsin hyvin, kun ollaan lähes koko ajan jotenkin HUKASSA! :D

Sen lisäksi, että Marjo on yrittänyt ottaa suuntaa, se on myös käynyt leikkii Pocahontasleikkejä, eli käynyt meloo inkkarilla, aika upeissa maisemissa. Inkkarimelonta on muuten yks meidän tulevista lajeista Rokua Geopark Challengessa. Me ajateltiin osallistua kisaan just siksi, että meistä on vaan kiva kokeilla vähän kaikkea, uutta, vanhaa ja vähän omia rajoja. Me muuten osataan kaikkea ihan vähän, ainakin omasta mielestämme, mutta oikeestaan ei mitään ihan kauheen hyvin, etenkään sitä maastossa suunnistusta, mutta ei nyt anneta sen tulla ongelmaksi. Ollaan kuitenkin treenattu muita osa-alueita. Kattokaa vaikka...


Onneksi iPhonessa on kompassi, joutuu paljon harvemmin hukkaan! Ihan pro-meininki melonnassakin, kattokaa vaikka! Nää naiset näyttää ihan 2014- luvun moderneilta Pocahontaseilta.
Oulun merimaisemat on kyllä upeita, sit ku me Marjon kaa rikastutaan tällä blogilla tai huippu-urheilulla tai no, voitetaan Lotosta tai päästään rikkaisiin naimisiin, ni me ostetaan kämpät noista taloista. Sit me päästää melomaan tai lenkkeilee näihin upeisiin maisemiin, vaikka joka päivä! Toi valkoinen hökötys vedessä on kuulemma moderni kaupunki-joutsen tai merihirviö, tai jotain siltä väliltä. 
Oulussa oli ollut aika huippu ilma tänään, semmoinen nätin aurinkoinen, mutta kirpsakan raikas, niin että myös muita melojia oli ollut merellä melkein ruuhkaksi asti. 


 Riinan puolestaan piti lähteä aamulla reippaana aamulenkille uudella maastopyörällä, mutta aamu venyi hieman. No, onneksi voi aina mennä iltapäivälläkin. Ei muuta kuin ratalle. Matkaa kertyi melkein 29 km. Osa mentiin soratiellä, osa pikkuteillä ja loput ihan maantiellä Route 22. Jotta treeni ei ois ihan unelmalta tuntunut, niin peppu oli pyöräilystä jo valmiiksi kipee ja matkan aikana satoi niin vettä kuin rakeitakin, ja muutenkin oli ihan pirun kylmä. Lenkin jälkeen pikkasen hiilaritankkausta vaahtokarkeilla ja suklaalla, ni johan jaksaa taas! Iltapäivällä muiden lähtiessä moottoriveneellä Ihmeeseen jätskille, minä iskin muskeliveneen kimppuun, pakotin myös Hubbyn melojaksi. Kuka sitä nyt itse jaksaa meloa? Ei ollut Intiaanikanoottia tarjolla, niin mentiin sitten isoveljen eskimo-kajakilla. Toissapäiväinen pyöräily tuntui hieman hanurissa ja olikin melko lähellä, et laitan sen ensimmäisen Belfien, selfien sijaan, mut antaa nyt olla, molemmat. Vedin välillä niin rivakasti, että raikas järvivesi tippas sisään ja reilun tunnin kajakoinnin jälkeen peppu oli aika jäässä ja trikoot märkinä, myös se takana meloja roiski vettä, sillä varmaan oli jotenkin huono tekniikka. :D

Ja jotta mökkitriathlon olisi täydellinen, niin pakkohan se oli vetää uintiosuuskin suoraan saunan lämmöstä. Järvivesi oli muuten vain +13 astetta. Hrr! 
Äiti kyllä nyt rupes oikeesti lyömään jarrua kisaan osallistumiselle, sen lisäksi että, en osaa pätkääkään suunnistaa, myös sen johdosta, että lajeina on myös UINTI! Se tietää ja tuntee minun luonnovesikammon ja sen, että vedet on aika kylmiä vielä näillä leveyspiireillä. Tämän hetken lämpöasteilla uinti on ihan rinnastettavissa avanto-uintiin. Nyt massut on täytetty entrecoteella ja possulla, hiilaritankkaus on aloitettu ja hoidettu Karl Fazerin tuotteilla ja rypäleitä on maisteltu nestemäisessä muodossa, joten taidan nyt mennä köllöttää masun viereen ja huomenna taas lisää raporttia miten ja mihin suuntaan tässä mennään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti